Blogit

Olen Pete Pekanpoika Paavolainen, ja ensimmäinen sukukokoukseni oli Kanneljärven opistolla Lohjalla jo vuonna 1974. Olin tuolloin vasta 2-vuotias ja niinpä nukahdin autoomme juuri ennen, kun yhteiskuva otettiin, joten minua ei kuvassa ikävä kyllä näy. Sen sijaan muistan hyvin 10 vuotta myöhemmin pidetyn legendaarisen 1984 sukukokouksen Kangasalan Kesäkartanolla. Nuo aurinkoiset kesäpäivät Kangasalla ovat painuneet syvälle mieleeni, ja muistan suvun yhteenkuuluvuuden hengen olleen käsin kosketeltavissa. Olin tuolloin vilkas 13-vuotias yläkoululainen Pirkkalasta. Oma antini tuolle parille sukupäivälle oli lähinnä vitsien kertominen vapaan ohjelman aikana ja päätön kartanon pihalla juokseminen. Muistan myös, kuinka hauskaa oli pitkästä aikaa tavata pikkuserkkujani Lontoon Kensingtonista ja Espoon Westendistä sukukokouksessa (Esa Paavolaisen pojat Niko, Lari ja Iikka, sekä JP Paavolaisen poika Jani).

Miksi kutsun tuota viikonloppua Kesäkartanossa legendaariseksi? Vastauksen voi nähdä Pirkko Frank-Arkimiehen YLElle tehdyssä dokumentissa. Tuona viikonloppuna Paavolaisten eri sukupolvet kohtasivat harvinaisen suurilukuisina. Traagisesti kotinsa kahteen kertaan hieman yli 40-vuotta aiemmin menettäneet evakot, heidän tuolloin aikuiset lapsensa (joista osa toki oli ehtinyt syntyä jo Karjalassa) sekä me heidän lapsenlapsensa, nykyään keski-ikäiset Paavolaiset, joilla ei vielä tuolloin ollut aavistustakaan niistä haasteista, joita kahden suurvallan välisellä rajavyöhykkeellä asuneet esivanhempamme olivat kohdanneet historiamme risteyskohdissa.

Karjalainen murre kaikui iloisesti kaikkialla, ja sitä säestivät evakkojen muisteloihin liittyvät naurunpurskahdukset sekä ylväs runojen lausunta ja musiikkiesitykset. Ennen kaikkea muistan edesmenneen mummoni Erna Paavolaisen (os. Kokkonen Viipurista) karjalaisen tervetuliaispuheen, joka meni niin sanotusti ykkösellä Frank-Arkimiehen kuvausryhmän nauhalle. Olin hämmentynyt mummoni luontaisista esiintyjän kyvyistä, sillä hän tuskin oli koskaan ennen edes nähnyt videokameraa. Hän oli muutenkin upea isoäiti, kiltteyden esikuva ja uskomattoman vahva, pieni ja tumma karjalaisnainen, jonka värikkäät tarinat Viipurista olivat aina uteliaalle lapsenlapselle jännittävää kuunneltavaa.

Kenties tuo Frank-Arkimiehen ansiokas tv-dokumentti, jonka työryhmän työskentelyä utelias pikkupoika tuolloin seurasi sivusta herkeämättä, oli myös enne omasta myöhemmästä elämästäni. Aloitin lukion isäni vanhassa opinahjossa, Tampereen Lyseon Lukiosta eli Rellussa, vuonna 1988 ja valmistuin ylioppilaaksi vuonna 1991. Kahden ensimmäisen luokan välillä kävin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Minnesotassa, jossa sain painaa päähäni Red Lake High Schoolin neliskulmaisen graduation capin vuonna 1989. Lukiota seuranneiden Niinisalon Tykistöprikaatin ja Haminan RUK:n jälkeen muutin pian Helsinkiin opiskelemaan Valtiotieteelliseen tiedekuntaan pääaineenani Viestintä. Ensimmäiset toimittajan keikat ja tv-harjoittelutyöt tulivat jo varhain 90-luvulla, ja huomasin nimenomaan liikkuvan kuvan kiinnostavan. Minulle avautui mahdollisuudet käydä myös Universiteit van Amsterdamissa opiskelemassa eurooppalaista elokuvaa sekä Helsingin Kauppakorkeassa oppimassa markkinoinnin kummallista maailmaa. Pian aloinkin työskennellä freelance-pohjaisesti elokuva-arvostelijana ja tv-toimittajana kunnes viimeisellä hetkellä sain tehtyä graduni valmiiksi ja valmistuin Viestinnän maisteriksi vuonna 2000. Vaikka akateemisissa kirjoissa olenkin valtiotieteilijä, tunnen silti sielultani olleeni aina humanisti jolle kulttuuri, historia, ihmisyyden tutkiminen ja etiikka ovat lähellä sydäntä.

Nykyään työskentelen toimitusjohtajana ITV Studios Finland -nimisessä tv-tuotantoyhtiössä. Tuotamme The Voice of Finland, Elossa 24h, Lomittajat ja Jeopardy-sarjoja. Draaman puolella tuotantojamme ovat mm. Harjunpää ja Poikani Joel. Olen viimeisen 25 vuoden aikana toimittanut, leikannut, käsikirjoittanut, ohjannut ja tuottanut satoja tv-ohjelmia aina vakavista dokumenteista Putoukseen. Työskentely television parissa on ollut hauskaa ja inspiroivaa, joskin välillä myös raskasta ja haastavaa.

Haluan uutena puheenjohtajana tuoda iloa ja energiaa sukuseuraamme. Pyrimme hallituksen kanssa järjestämään monipuolisia, kiinnostavia ja kaikille sukulaisille sopivia tapahtumia, joissa yhdistyvät perinteet mutta myös perheen nuoremmillekin sopivat ohjelmat. Luonnollisesti jokaisen sukukokouksen tulee olla ikimuistoinen tilaisuus kuten tähänkin asti.

Jatkamme edellisen halllituksen tavoitteita jäsenmäärämme vahvistamisessa sekä toiminnan modernisoimisessa digitalisaation avulla, jotta sukuseura pysyy helposti lähestyttävävänä kaikille jäsenillemme ikään katsomatta.

Olen otettu valinnastani sukuseuran puheenjohtajaksi. Isäni Pekka Johanneksenpoika Paavolainen toimi suvun esimiehenä peräti 17 vuotta (2004–2021), ja haluan jatkaa hänen jalanjäljissään olemalla samalla tavalla luottamuksen arvoinen ja helposti lähestyttävä puheenjohtaja. Samalla haluan kiittää nuijaa minulle tarjonnutta Pentti Paavolaista hienosta johtajuudesta ja tärkeänä esikuvana olemisesta ennen minua. Kuten isoisäni Johannes Mikonpoika Paavolainen viimeisinä vuosinaan totesi – veri on vettä sakeampaa.

ENSIMMÄINEN KUVA vitsejä kertovasta 13-vuotiaasta Petestä on tuttu kuva Kangasalan sukukokouksesta 1984. Siinä krjoittaja on alarivissä neljäs vasemmalta pää kääntyneenä kamerasta” Kuvan pitäisi aueta tästä linkistä.

https://bin.yhdistysavain.fi/1598210/Hr2bAF30TRgXjDcJrzYc0UUkpb/1984%20sukuseura035.jpg

Pentti Paavolaisen avaussanat Tallinnan sukukokouksessa 18.5.2024.

Hyvät sukulaiset, ja hyvä kunniajäsen Pekka Johanneksenpoika Pirkkalasta. - Toinen kunniajäsenemme Raija Valonen Lahdesta ei päässyt lähtemään matkaan.

Tervetuloa kaikki te, jotka halusitte ja pääsitte tulemaan. Ja vieläpä lasten kanssa. Kuten Kari johtokunnassa kerran sanoi: jos olisi risteily, silloin ainakin saadaan nuoria mukaan. Ja oikeassa oli. Kiitokset tämän matkan järjestelyistä sihteeri Joonas Paavolaiselle, taloudenhoitaja Helena Paavolaiselle ja tiedottaja Tuula Niemiselle.

Tallinna toimii tänä vuonna Viipurin korvikkeena, sillä elämme taas aikoja, jolloin Paavolaisten ja muiden karjalaisten on käytännössä mahdotonta vierailla edellisten sukupolvien kotiseuduilla.

Viimeksi ennen covid-epidemiaa kokoonnuimme Terijoella 2018. Havaitsimme Kivennavan kyliä kiertäessämme yhä selvemmin, että vanhat maisemat olivat lopullisesti muuttumassa. Omakotitaloalueita nousi kuin sieniä sateella. Näiden Pietarin uusien esikapunkialueiden alta oli vanhojen kylien paikkojen ja maisemien tunnistaminen meille sotien jälkeen syntyneille yhä vaikeampaa. (Paitsi gp-paikannuksella, jota Joonas Paavolainen käytti tunnistukseen Joutselän kylässä.)

Onneksi kaikista Paavolaistenkin tärkeimmistä asuinkylistä on olemassa kyläkirjat. Niissä karjalaiset ja heidän lapsensa ovat huolellisesti koonneet tiedot vuoden 1939 tilanteesta, asukkaista ja rakennuksista. Niissä on paljon yleisempääkin tekstiä kylien historiasta ja värikkäistä henkilöistä. Kivennavasta ovat olemassa ainakin Vuottaan, Polviselän ja Kirkonkylän kyläkirjat. Siinä on myös yleisempi katsaus suvun osuudesta Kivennavan historiassa.

Sukulehti kotisivuilla

Paavolaisten sukulehti on täyttänyt saman taltioinnin tehtävän sukulaisten muistojen taltioimista. Tänä keväänä saimme upotettua vuosina 1972–2017 ilmestyneen paperisen sukulehden kaikki 40 numeroa pdf-versioina kotisivuillemme, julkisesti luettaviksi. Viimeisen numero on tosin 41, sillä nroa 21 ei koskaan edes tehty. Niissä on tietoa ja tarinointia vähintään parin kirjan verran. Ne ovat lehtijuttujen kokoisina palasina, mutta niihin on helppo tehdä hakuja. Paperisen kirjan editoimisesta on toistaiseksi luovuttu. Ellei joku innostunut Inkeri tai Iivari halua sellaiseen ryhtyä. Kaikki työhän meillä sukuseurassa on vapaaehtoista.

Paavolaisille kuten muillekin Karjala-yhdistyksille on kohtalonkysymys loiventaa sitä alaspäin kaltevaa käyrää, joka kertoo jäsenmaksunsa maksavien lukumäärän. Sukupolven vaihdoksen kanssa kamppailevat muutkin karjalaisjärjestöt.

Asiaan on muitakin syitä kuin vanhusten vanheneminen. Yksi on modernien perhekokojen pienentyminen. – Vanhat sukulaisuussuhteisiin perustuvat turvaverkot, joita 1900-luvun alussa tarvittiin ja sotien aikana ja niiden jälkeen uudelleen. – Nyt ne eivät näytä olevan yhtä tarpeellisia kuin ennen. Muuttoliikkeet, koulutus- ja elintason nousu ovat eriyttäneet elämäntapoja, ennen muuta urbanisoineet ne. Kaupungeissa sosiaaliset suhteet rakentuvat toisin.

Sukuseuramme kuuluminen Karjalan Liittoon jakaa mielipiteitä, valitettavasti muuallakin karjalaiskentällä. Syy tuskin on tuo liiton osuus jäsenmaksusta 20 €, jolla nykyinen 20€ suuruinen oma jäsenmaksumme on tuplaantunut. Liitto tilittää jäsenmaksun yhdistykselle. Näin jäsentiedot ovat reaaliaikaisia. Seuran pyörittämisen suurimpia kuluja onkin yhdistysavaimen tarjoama kotisivu-työkalu ja palvelintilan vuokra. Maksamattomista jäsenmaksuista voi Liitto erottaa henkilöjäsenen.

Seuran eroamista yli 80-vuotiaasta Karjalan Liitosta ei oikeastaan voi edes perustella. Olemme Paavolaisina olleet perustajajäseniä ja vieläpä niin, että sukuseuramme silloinen esimies Erkki Paavolainen toimi perustavan kokouksen koollekutsujana ja Liiton ensimmäisenä toiminnanjohtajana.

Kiitosten aika

Varsinaisesti on kyseessä kiitosten aika. Olin ilmoittanut, että tämä esimiehen eli puheenjohtajan tehtäväni olisi vain tämä parin kolmen vuoden ylimenokausi, jonka jälkeen vetovastuu täytyy siirtää nuoremmille. Siksi olen iloinen, että viimeksi Karjala-talon kokouksessa (2021) hallitukseen valittiin jo useita nuorehkompia jäseniä.

Itse tulin valituksi johtokuntaan jo vuonna 1998. Silloin myös sukulehden toimittaminen irrotettiin seuran sihteerin työtaakasta. Saimme tehokkaan lehtityötyhmän, jota tosin ei aina ehditty kutsua fyysisesti koolle, mutta aina juttuja silti kertyi. Mukana sisareni Paula Koskimäki ja aikanaan tyttärensä Ilona Koskmäki, molemmat toimittajia yhdeltä ammatiltaan. Mukana olivat lisäksi Saka Pekantytär Tampereelta ja pikkuserkkuni Marjut Popelka Nummelasta, molemmat hekin tiedotuksen ammattilaisia. – Kantavina voimina olivat kuitenkin ”Hauhon hurjat naiset”: Anneli Ilonen ja Annikki Paavolainen, nämä tuolloin jo yli 60-vuotiset serkukset. Heistä Anneli hallitsi tuolloin jo in-design -taitto-ohjelman ja ehdotti siirtymistä A4 kokoon. Myöhemmin hän vielä kirjoitti väitöskirjan evakkolasten katkonaisesta koulupolusta. – Annikilta taas tuli hauskoja juttuja pyytämättä ja yllättäen.

Hienointa omassa 25 vuoden päätoimittajan urakoinnissa on ollut tutustua ja ymmärtää miten hienoja ja kultaisia persoonallisuuksia sukumme piirissä ja tässä sukuseuratyössä on pyörinyt. Mukaan lukien esimerkiksi 10 vuotta sihteerinä toiminut Eeva Sundberg Kokkolasta. Yhä edelleen kaikkien kokousten jälkeen on ollut aina hyvä mieli. Se johtui aina siitä sydämellisestä ilmapiiristä, joka toiminnassa on vallinnut. Vaikka mitään radikaalia tai uutta ei olisikaan saatu eteenpäin. Sama koskee nykyisenkin hallituksen jäseniä.

Kolme pointtia

Sukuseuran Tarkoitus-pykäliä seuran säännöissä on neljä:

1. Esivanhempien kotiseudun perinteitä vaalein ylläpitää yhteyttä Paavolaisten suvun jäsenten välillä ja

tutustuttaa heitä toisiinsa.

2. Hankkia, järjestää ja säilyttää tietoa ja aineistoa suvun ja sen jäsenten vaiheista sekä edistää suvun ja

siihen liittyvien sukujen tutkimusta.

3. Lujittaa sukuhengen ja sukukunnian tuntoa suvun jäsenissä.

4. Mahdollisuuksien mukaan osallistua erikoisesti sukua ja sen kotiseutua koskeviin hankkeisiin.

Näiden muotoilu on minun silmissäni jo vähän vanhentunutta. Siksi päätän kokouksen avaussanat kolmeen pointtiin, A B ja C.: Niihin pelkistäisin sen, miten minä näen tulevaisuuden vuodesta 2024 eteenpäin.

Tehtävä A: täydentää ja pitää yllä suvun omaa sisäistä tietokantaa Petteri Tuomaanpoika Paavolaisen (s. 1666 (?) ja Maria Heikintyttären jälkeläisistä. Tietokantaa tulee pitää ja täydentää sellaiselle tasolle, että tarvitseville aina löytyy mahdollisimman luotettavat tiedot esivanhemmista ja sukulaisista. Siihen liittämisestä täytyy periaatteessa saada kaikkien liitettävien lupa ja sitä varten on vielä laadittava erillinen rekisteriseloste, eikä sellainen voi nykysäännösten puitteissa olla julkinen.

Vastikään edesmenneen Pentti Kopperin -tietokanta, josta tulostettu pdf on tässä suljettujen jäsensivujen puolella käytössä (Myös Facebookin Paavolaiset-ryhmän käytössä, kohdassa Tiedostot.) Sen pohjana on Reino ja Majlis Paavolaisen tekemä päivitystyö, johon he 1980-luvulla ryhtyivät matkustaen itse sukulaisia tapaamassa. Tämä tietokanta tulee noin vuoteen 2000, ja sisältää vähäisiä virheitä. Sen jälkeen on tullut täydennettävää. Tiedot ovat Gramps -nimisellä avoimen lähdekoodin alustalla omalla koneellani ja varmuuskopio ulkoisella kovalevyllä. Täydentäminen vaatii rauhallisia keskittyneitä istuntoja ja tiedoista vastaavan henkilön, jota asia kiinnostaa. Verkon geni-ohjelma on villi, mutta sen käyttäminen rinnakkain ja tietojen vertaaminen Grampsin tietoihin voisi olla myös hyvä tie edetä. Tai harrastaa esim. sukututkimusta puuttuvien äiti-tytärlinjojen suhteen.

Tästä erillinen on tehtävä B. Miten eri puolilla Suomea ja ulkomaita elävät ja erilaisia asioita harrastavat sukulaiset voisivat halutessaan tapailla toisiaan ja puuhata asioita yhdessä, kuten matkailla, golfata, käydä teatterissa tms. pitää kuukausilounaita tms. aivan oman innostuksen mukaan.

Kolmas tehtävä C palvelee näitä kahta: pyörittää omaa r. y. -muotoista yhdistystämme. Siinä tarvitaan pienet muodollisuudet, kuten vuosikokoukset. Yhdessäolon tapoja organisoitaessa ja tietokantaa ylläpidettäessä tarvitaan varoja. Rekisteröity yhdistys on kevein järjestelmä Suomessa, jonka avulla nämä tehtävät voidaan tehdä myös juridisesti pätevästi.

No – eivätpä varmaan ketään yllättäneet nämä pointit. - Mutta minua ne vapauttivat ajattelemaan tulevaisuutta, jossa tällä sukuveneellämme on monenlaista mutkaa maailman vesillä.

Pitkän sukukokousten väliajan jälkeen on poisnukkuneiden määrä tavallista suurempi. Ennen kokouksen käynnistymistä pyydän, että nousemme ja vietämme hiljaisen hetken seuraavien tietoon tulleiden sukulaistemme muistoksi:

Jukka Pekka Paavolainen, Johanna Paavolainen, Pentti Kopperi, Timo J. Paavolainen, Riitta Paavolainen, Rauno Paavolainen, Leo Koppana, Päivi Levänen, Kalervo Paavolainen, Lauri Kopperi, Ritva Paavolainen, Tommi Tilli, Sirpa Papinniemi, Eira Paavolainen, Aino Paavolainen, Helena Paavolainen, Pekka Olavi Paavolainen, Aino Paavolainen ja Aimo Hämäläinen.

KIITOS. - Näillä sanoilla julistan kokouksen avatuksi.

Pentti Paavolainen 18.5.2024 (edit: 5.6.2024)

Teatteri virkistää – kiva olla sukulaisten kanssa muuallakin kuin kokouksissa

On jotenkin tyrmäävää ja ihanaa, että jollekin kanssaihmisellle on annettu lahja, joka ei katoa, kulu tai häviä, joka tuottaa ääretöntä iloa ja viihtymistä tuhansille ihmisille vuodesta toiseen. Parantuen kuin konjakki tynnyrissä. Jos joku ihmettelee mitä minä tässä filosofoin niin voin toki tiivistää tämän kappaleen kahteen sanaan: Martti Suosalo.

Sukuseura – kiitos Anna Veltheimin aloitteen ja Tuula Niemisen upean toteutuksen – oli ostanut lippuja Helsingin kaupunginteatterin esitykseen ”Turvamies”. Kahden hengen esitys (Martti Suosalo ja Katja Kûttner) kertoi playboysta ja hänelle määrätystä turvamiehestä siis naisesta. Esityksen oli ohjannut Pasi Lampela ja se esitettiin Studio Pasilassa. Huumorin kirjo vaihteli pyllyhuumorista Immanuel Kantiin, joten melkoista skaalaa ja vauhtia vedettiin. Ihmetystä herätti, miksi esitykselle oli merkitty dramaturgi, mutta ei käsikirjoittajaa.

Ilta oli viihtyisä ja herttainen, tunnistamista ja muistelua ei voinut välttää, ”ai oletko sinä siis se”! Kokoontuminen ja väliaika tarjosivat kivoja juttuhetkiä, muistoja ja yhteisiä kokemuksia. Teatteri ikään kuin kruunasi tämän tapaamisen ilon. Kun jaoin äidin äskeisen kuoleman tuomia haikeita tuntoja, sain tukea ja muistoja. Elämänkaari on saman tapainen, vaikka toimisimme eri ammateissa ja olisimme siinä eri kohdassa.

Kun yhdistystoiminnan pakolliset kokoukset eivät enää paljoa houkuttele, niin samalla paikkakunnalla asuvat sukulaiset voivat tavata muuten. Ehkä teatteri-iltaan voisi liittää vielä pienen näyttelijähaastattelun ja muun juttutuokion. Tai vain tarinointia vaikkapa näytelmän taustasta, ennen esitystä. Aika näyttää mihin tällainen harrastus kehittyy.

Teatterin teoriaa on kirjoitettu Aristoteleesta lähtien – lyhyesti sanottuna esitys on jaettu uni/satu. Olemme yhdessä jättäneet arkihuolet narikkaan ja annamme kaiken maailman Suosalojen kaapata mielemme ja tehdä sille mitä tahtoo… Ja se on ihanaa, niin kuin näyttää, myös hänestä.

Tässä voi nyt mennä muutama vuosi, ennen kuin pääsemme Viipurin torille tai Pekkojen ja Pietarien kivijalkojen ääreen. Pidetään silti yhteyttä. Kiitos Tuulalle vielä kerran!

Paula Koskimäki

Puheenjohtajan palsta - maaliskuu 2022

Paavolaisten, kuten muihinkin karjalaisiin sukuihin kuuluvien on ollut helppoa samaistua länteen kiiruhtavien tuhansien ukrainalaisten pakolaisvirtaan. Tulihan juuri eilen 82 vuotta siitä, kun talvisodan päättävä kipeä rauha solmittiin. Osa silloista järkytystä oli se, että maaliskuussa 1940 joutuivat lähtemään (tai saivat lähteä) monet sellaiset perheet, joiden ei ollut vielä tarvinnut väistyä sotatoimien tieltä. Valtakunnan raja siirrettiin ja piirrettiin monin paikoin kauas rintamalinjasta. Stalin oli katsonut historiallista karttaa ja valinnut Pietari Suuren rajalinjan vuodelta 1721.

Kun Moskovassa ei katsota eteenpäin, vaan yhä tuijotetaan historiallisia karttoja, voi muistaa, että niitä löytyy monilta eri ajoilta. Vuosisadat läntinen Ukraina oli osa Puola-Liettuaa, ja vasta 1790-luvulla, Puolan jaoissa sen otti Katariina Suuren Venäjä. Ukrainassa myös seurattiin tarkasti Suomen kansallishenkistä kamppailua autonomian ajan lopulla. Ukraina, Georgia ja Suomi olivat se hinta, jonka Lenin joutui maksamaan vahvistaakseen oman valtansa säilymisen solmimalla rauhan Saksan kanssa 3.3.1918 Brest-Litovskissa. Näin Lenin jätti Suomen punaiset yksin taistelemaan yllyttämäänsä kapinaa. Ukraina sai oman hallintonsa - kunnes syksystä 1918 alkaen bolshevikit karkoittivat valkoiset venäläiset myös Ukrainasta.

Olen ajatellut, kuten moni muukin, että tähän sotaan suomalaiset ovat reagoineet geeneillään. mutta monet konkreettisella toiminnalla. Ihailen vilpittömästi kaikkia, jotka ottavat apua antaakseen ja osallistuvat arkisten asioiden toimittamiseen pakolaisille. Minun on helpompaa yrittää toimia rahaa lahjoittamalla.

Venäjän eristäminen on monitahoinen ongelma: monet karjalaiset ovat olleet mukana rajantakaisissa hankkeissa, joko entisten kotipitäjien asioissa - tai erilaisissa harrastuspiireissä ja retkeilyissä. Pitääkö jatkaa vaihtoehtoisen informaation levittämistä ja muuta Suomi-virikettä, vai lopettaa kontaktit? Ongelma kiteytyy siihen, missä määrin ns. tavallinen venäläinen kansalainen on vastuussa Kremlin diktaattorin politiikasta. Joku kirjoitti, että ainakin välinpitämättömästä suhtautumisestaan politiikkaan. Ei huono. Vaikka sellaiselle suhtautumisellekin on perusteita.

Navalnyhan on yrittänyt "viisaan äänestämisen" kampanjaa. Samoin kuin Unkarissa: että oppositio unohtaisi hetkeksi keskinäiset kärhämänsä ja seisoisi yhteisesti riittävän viisaan ehdokkaan takana, jonka olisi mahdollista kumota diktaattori. - Verrataanpa vielä Zelenskin ja Putinin TV-esiintymisiä, niiden puvustusta ja lavastusta. - Zelenskiä pitää vain suojella myrkyttämiseltä ja tarkka-ampujilta. Toivon että Ukrainan salainen palvelu tuntee vihollisensa metkut riittävän hyvin.

Marraskuussa Sukukokous päätti, että ehkä covid-19 on ohitse jo vuonna 2023, ja voisimme pitää sukukokouksen taas kesäisellä Kannaksella. - Sotaa ei silloin arvattu, eli sumuun jää vielä sekin päätös. Vaikka rauha olisi tuolloin saatu, onko silloin vielä haluja matkustaa Venäjälle? Sitä jäämme aprikoimaan. - Sitä ennen nauttikaamme auringosta ja nopeaan pitenevistä päivistä, jotka voittavat yön. - Ja ilmoittakaa Helenalle uusista sukulaisista - ja poisnukkuneista. Elämä kuitenkin jatkuu.

Pentti Paavolainen 14. 3.2022.